Ajatar

Gobeliinitakin tarina

By: Saimi Hoyer

Kaikista vaatekappaleista ja asusteistani juuri takit saavat minut syttymään. En seuraa pintamuotia, vaan takissa minulle tärkeää on hyvä laatu ja persoonallisuus.

Ajatteren upea takkivalikoima sytyttää minut kerta kerran jälkeen, ja kaikki rakkaimmat takkini ovatkin sieltä. Yksi on kuitenkin ehdottomasti ylitse muiden: minulle vuosien myötä suunnattomaan rakkaaksi muodostunut gobeliinitakki, jota olen käyttänyt syksystä kevääseen ja joskus viileinä kesäiltoinakin. Se on takki, jonka sisällä on hyvä olla, ja joka päällä näyttää hyvältä. Se on reissannut mukanani maasta toiseen ja nähnyt enemmän ihmisiä ja paikkoja kun mikään muu vaatteeni.

Takki on ollut myös mukana lähes kaikissa elämäni tärkeissä kohtaamissa. Tosin taitaa olla, että mieheni Thomas tutustui siihen vasta toisella tapaamiskerrallamme. Nyt syksynä 2012 takkini on tiilen-ja havunvihreän väriyhdistelmänsä ja upeiden kuviointiensa ansioista taas erittäin ajankohtainen. Tulin juuri St. Tropezista, jossa tämä yhdistelmä oli vahvasti läsnä. Yhtään rakkaani veroista ei kuitenkaan tullut vastaan, joten tänä syksynä - kuten niin monena syksynä aiemminkin - kietoudun gobeliiniin, napitan tekoturkiskauluksen tiiviisti kaulan ympärille ja otan syksyn vastaan.

Elämäni takeista ja turkeista

By: Leena Sarvi

Yksi mieleenpainuneista tv-mainoksista lapsuuden ajoilta on ehdottomasti "Ajatar on Forumissa, Forumissa Mannerheimintiellä…"" ja entäs ne hienosti puetut oman aikansa huippumallit kävelemässä rytmikkäästi musiikin tahtiin liikkeen edessä! Vieläkin nostattaa hymyn huulille.

Ensimmäisiä kertoja asioin Ajattaressa äitini kanssa joskus 60- ja 70-luvun taitteessa. Hän osti sieltä aikoinaan useampia takkeja ja tapasikin sanoa: "tämä onkin Ajattaresta, eikä mistä tahansa". Tuo sama ajatus siitä, kun haluaa maan parhaille takkiapajille, kannattaa mennä Ajattareen, toimii omalla kohdallani edelleenkin.

Olen ollut lukuisia kertoja liikkeessä valitsemassa asiakkaille takkia tai turkkia. Tähän täytyy todeta, että liikkeen taika jatkuu edelleen, sillä en ole kertaakaan vielä päässyt itsekään ovesta ulos ilman jotain uutta: takkia, huivia, käsineitä ja muutaman kerran turkkia...

Ajatarlaisilla tuntuu olevan ilmiömäinen kyky löytää takille oikea omistaja.

Ajatar

By: Outi Broux

Oli vuosi 1975. 14-vuotias Outi istui televisiovastaanottimen ääressä ja hoki aika-ajoin jo hieman tuskastuneena: "Tulis jo! Oletteko varmoja ettei se jo tullut?" Pikkusisko jännitti mukana ihan vain jännityksen vuoksi. Ja sitten vihdoinkin! Liikkuvia, ihan oikeita mannekiineja! Kaksi sorjaa kaunotarta upeissa turkeissaan Mannerheimintien valaistuksessa. Kauniisti kammattuina ja muodikkaasti meikattuna he liikkuivat musiikin tahtiin ja saivat nuoren Outin lumoihinsa. "Tuota minäkin haluan tehdä isona", huokaisi Outi syvältä sydämestään, sulki silmänsä ja toivoi. Taustalla soi Ajatar on Forumissa...

Nyt vuonna 2012 en voi kuin hymyillä, sillä omalla kohdallani toive kävi toteen. Ja tavalla, josta en olisi uskaltanut edes uneksia. Ajatar on ollut hovihankkijani monelle upealle takille ja turkille sekä yhteistyökumppani 90-luvulta lähtien, jolloin palasin Suomeen.

Ammatinvalintaani tuo mainosjigle vaikutti ratkaisevasti ja Ajattaren muodikkaat tv-mainokset ruokkivat unelmiani niin voimakkaasti, etten tiedä, miten sanoa tarpeeksi kauniisti kiitos nyt 60 vuotta täyttävälle Ajattarelle ja sen trendikkäästi, mutta lämpimästi sykkivälle "sydämelle" Sari Ihatsulle!

Takkitarinani

By: Sari Ihatsu

Oma takkitarinani Ajattaren kanssa alkaa kevättalvella 1981. Olin lukion ensimmäisellä luokalla ja seuraavana syksynä lähdössä vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, jonne tarvitsin taskurahaa. Ystävättäreni Hanna työskenteli tuolloin koulun ohessa Ajattaressa osa-aikaisena "pakkaajana". Hän oli kuitenkin lopettamassa työsuhdettaan ja kysyi minulta, josko haluaisin periä hänen paikkansa. Ja minähän tartuin tilaisuuteen.

Tuohon aikaan Ajatar oli ns. vanhassa Forumissa, suihkulähteen takana sisäpihalla. Pakkaaja sai pakata asiakkaiden ostamia takkeja Ajattaren suuriin, punaisiin muovikasseihin. Tehtävänä oli myös hakea täydennyksiä varastosta sekä asiakkaalle korjattuja takkeja ompelimosta. Molemmat paikat sijaitsivat liikkeen alapuolella ja sinne kipitettiin ulkokautta ajoliuskaa pitkin.

Silloin tutustuin ensi kertaa takkien maailmaan. Silloin tapasin myös tietämättäni tulevan anoppini Raili Ihatsun, joka johti Ajatarta. Samoin tapasin hänen poikansa Harrin, joka joskus poikkesi äitinsä luona töissä. Kun sitten opiskeluaikana Helsingin Kauppakorkeakoulussa rakastuimme Harrin kanssa ja menimme naimisiin, enpä tiennyt, että tulevaisuuteni tulisi olemaan Ajattaressa. Urani eteni Ajattaressa pakkaajasta suoraan toimitusjohtajaksi.